Joskus sielu elää Jumalassa, joskus taas Jumala elää sielussa. Se, mikä sopii yhteen näistä aikakausista, on ristiriidassa toisen kanssa. Kun Jumala elää sielussa, sen on antauduttava täysin hänen kaitselmukselleen. Kun taas sielu elää Jumalassa, se käyttää huolellisesti ja säännöllisesti kaikkia mahdollisia keinoja, jotka johtavat sen tähän ykseyteen [Jumalan kanssa]. Kaikki sen reitit on merkitty: mitä sen tulee lukea, milloin se kirjoittaa muistiinpanoja, milloin sen on tutkiskeltava omatuntoaan. Hänellä on apunaan [hengellinen] ohjaaja. Kaikki on säädeltyä, jopa ajat puhumista varten.
Kun Jumala asuu sielussa, sillä ei ole enää mitään omaa. Sen hallussa on vain se, minkä sitä liikuttava periaate sille kulloinkin antaa: ei varastoja, ei enää viitoitettuja polkuja. Se on kuin lapsi, jota johdatellaan sinne, minne halutaan, ja jolla on vain tunnekyky, jonka avulla se voi tunnistaa ja erotella asiat, jotka tulevat sen eteen. Tälle sielulle ei enää määrätä tiettyjä kirjoja ja melko usein siltä puuttuu vakinainen ohjaaja. Jumala ei anna sille mitään muuta tukea kuin Itsensä. Tämän sielun asunto on pimeydessä, unohduksessa, antautumisessa (abandon), kuolemassa ja olemattomuudessa. Se tuntee tarpeensa ja kurjuutensa tietämättä, mistä tai milloin se saa avun. Se odottaa rauhassa ja hätääntymättä, että joku tulee hänen avukseen. Sen katse suuntautuu ainoastaan taivaaseen. Jumala ei voi löytää morsiameltaan mitään puhtaampaa ominaisuutta kuin tämän täydellisen luopumisen siitä kaikesta, mitä ihminen itse on, niin että tämän oleminen perustuu vain armoon ja jumalalliseen toimintaan. Siispä Jumala tarjoaa tälle sielulle kirjoja, ajatuksia, oivalluksia sielun itsensä suhteen, ohjeita, neuvoja ja viisaiden esimerkkejä. Kaiken sen, mitä muut löytävät omin ponnistuksin, tämä sielu ottaa vastaan antautumisessaan; ja sen, minkä muut säilyttävät huolellisesti löytääkseen sen halutessaan uudelleen, tämä sielu ottaa vastaan silloin kuin se sitä tarvitsee ja jättää sen taas oitis. Niin se ottaa vastaan kaikesta vain ja ainoastaan sen, minkä Jumala haluaa sille antaa, elääkseen ainoastaan Hänen kauttaan.
Kun toiset ryhtyvät tekemään loputtomasti asioita Jumalan kunniaksi, tämä sielu makaa usein jossakin maailman kolkassa kuin hajonneen astian jäännökset, joilta kukaan ei kehtaa etsiä minkäänlaista palvelusta. Tämä sielu on luotujen hylkäämä, mutta se nauttii Jumalasta mitä todellisimman, mitä totuudellisimman ja mitä tehokkaimman rakkauden kautta (vaikka se onkin vuodatettu sieluun levossa). Se ei lähde tekemään mitään omasta aloitteestaan. Se osaa vain luopua itsestään ja antaa itsensä Jumalan käsiin palvellakseen Jumalaa tavalla, jonka vain tämä tuntee. Useinkaan tämä sielu ei ole tietoinen omasta hyödyllisyydestään, mutta Jumala on. Ihmiset pitävät sitä hyödyttömänä ja se, miltä asiat näyttävät, vaikuttaa tukevan tätä arviota. Mutta yhtä lailla totta on kuitenkin se, että tämä sielu vuodattaa salaisin keinoin ja tuntemattomia kanavia pitkin äärettömästi armoa ihmisille, vaikkeivät nämä ihmiset olekaan usein siitä mitenkään tietoisia, ja vaikkei tämä sielukaan ajattele näitä ihmisiä.
Näissä yksinäisissä sieluissa kaikki on tehokasta, kaikki niissä saarnaa, kaikki on apostolista. Jumala antaa heidän hiljaisuudelleen, levolleen, unohdukselleen, riippumattomuudelleen (détachement), sanoilleen ja eleilleen tietynlaisen voiman [vertu], joka toimii heidän tietämättään sieluissa. Lukemattomien luotujen satunnaiset teot ohjaavat näitä sieluja. Armo käyttää näitä satunnaisia tekoja opettaakseen näitä yksinäisiä sieluja ilman, että nämä olisivat siitä tietoisia. Samoin he itse myötävaikuttavat monien sielujen ohjaamiseen olematta näiden kanssa varsinaisessa ohjaussuhteessa tai sitoutuneita tähän tehtävään. Itse Jumala toimii heissä, tosin liikahduksen avulla, joka on odottamaton ja usein tuntematon. Niinpä näitä sieluja voi verrata Jeesukseen, josta lähti salainen voima, joka paransi muita. Näiden sielujen ja Jeesuksen välillä on kuitenkin se ero, etteivät he usein ollenkaan tunne tämän voiman virtausta eivätkä edes mitenkään edistä sitä omalla yhteistyöllään. Tätä voidaan verrata kätkettyyn balsamiin, jonka ihmiset havaitsevat, vaikkeivät tuntisikaan balsamia, ja joka ei itse tunne omaa voimaansa.
Näiden sielujen tila näyttäisi minusta muistuttavan eniten Jeesuksen, Neitsyt Marian ja Pyhän Joosefin sieluntilaa. Tässä tilassa sielu on riippuvainen Jumalan tahdosta [bon plaisir] ja se elää jatkuvassa suostuvaisuudessa [passiveté] olemisensa ja toimintansa suhteen. Sielua liikuttaa tämä Jumalan tahto [bon plaisir], josta tässä on yhteydessä on kyse: Jumalan tuntematon tahto, hänen tahtonsa joka vaikuttaa sattumanvaraiselta, johon liittyy yhteensattumia ja niin sanotusti seikkailua. Kutsun sitä mielelläni sellaiseksi Jumalan tahdoksi, joka on puhdasta kaitselmusta, erottaakseni sen sellaisesta tahdosta, joka määrittelee täsmälliset velvoitteet, joista kukaan ei saa poiketa. Nyt ei ole siis kyse tästä täsmällisestä ja määritellystä tahdosta. Nämä sielut, joista nyt puhumme, ovat olotilaansa koskien riippuvaisia tästä toisesta tahdosta, jota kutsun puhtaaksi kaitselmukseksi. Tästä seuraa se, että vaikka heidän elämänsä onkin hyvin poikkeuksellista, se on samalla kuitenkin täysin arkista ja tavallista.
Nämä sielut täyttävät uskonnon ja oman säätynsä velvollisuudet; muut ihmiset suorittavat näennäisesti yhtä paljon velvollisuuksia kuin he. Kun heitä tarkastelee muiden asioiden suhteen, heissä ei ole mitään silmiinpistävää tai erityistä: heidän elämänsä tapahtumat ovat aivan tavallisia. Se, mikä voisi erottaa ne muista, ei ole aistien saavutettavissa. Juuri tämä heidän jatkuva riippuvuutensa korkeimmasta tahdosta näyttää hoitavan kaiken heidän puolestaan. Tämä tahto tekee heistä aina itsensä herroja, koska heidän sydämensä ovat habituaalisesti alistuneet tälle tahdolle. Väittäisin, että tämä tahto asettaa heidät sielujen palvelukseen, joko niin, että he tekevät suoraan yhteistyötä Jumalan tahdon kanssa tai niin, että he ovat sille huomaamattaan kuuliaisia.
Tällaisesta työstä, joka vaikuttaa täysin mitäänsanomattomalta ja hyödyttömältä maailman silmissä, ei heru kunniaa eikä palkkaa. Nämä sielut, jotka ovat lähes kaikista ulkoisista velvoitteista vapaita, soveltuvat huonosti maalliseen kommunikaatioon, maallisista asioista huolehtimiseen, monimutkaisiin tehtäviin, nokkelaan ajattelemiseen ja taitavaan johtamiseen. Heille ei ole mitään käyttöä; heidät havaitaan vain heikoiksi ruumiiltaan ja mieleltään, mielikuvitukseltaan ja intohimoiltaan. He eivät suunnittele mitään, he eivät ajattele mitään, he eivät ennakoi mitään, heitä ei kiinnosta mikään. He ovat niin sanotusti täysin sivistymättömiä. Heissä ei näy merkkejä siitä, mitä kulttuuri, opiskelu ja pohdinta tuottavat ihmisessä. Heissä näkyy vain se, minkä luonto tarjoaa lapsille, ennen kuin heidän kasvatuksestaan vastaavat opettajat ovat käsitelleet heitä. Heidän pienet vikansa huomataan. Vaikkeivät he olekaan vikojensa tähden sen syyllisempiä kuin lapset, heidän vikansa shokeeraavat ihmisiä helpommin kuin lasten viat. Jumala ottaa näiltä sieluilta pois kaiken paitsi viattomuuden, niin että he omistaisivat vain hänet. Maailma, joka ei tunne tätä salaisuutta, arvioi asiaa vain ulkonaisten seikkojen perusteella. Siispä se ei löydä heistä mitään nautittavaa tai arvostettavaa, vaan se inhoaa ja halveksii heitä. Nämä sielut ovat ikäänkuin kaikkien maalitauluna. Mitä lähempää heidät nähdään, sitä vähemmän heitä arvostetaan ja sitä enemmän heitä vastustetaan. Ihmiset eivät tiedä, mitä sanoa tai ajatella heistä. Kuitenkin jokin selittämätön puhuu heidän puolestaan. Mutta sen sijaan että ihmiset seuraisivat tätä vaistoa tai ainakin lykkäisivät tuomiotaan, he seuraavat mieluummin ilkeyttään: he vakoilevat näiden sielujen tekoja päättääkseen niistä omien mittapuidensa mukaan. Kuten fariseukset, jotka eivät osanneet arvostaa Jeesuksen tapoja, ihmiset tarkastelevat näitä sieluja niin ennakkoluuloisin silmin, että kaikki mitä he tekevät, vaikuttaa joko naurettavalta tai rikolliselta.
Valitettavasti nämä sieluparat ajattelevat itsekin hyvin negatiivisesti itsestään. Vaikka he ovatkin yksinkertaisesti yhdistyneet Jumalaan uskon ja rakkauden kautta, heidän mielestään kaikki näkyvä heissä on epäjärjestyksessä. Tämä näkemys vahvistuu vielä entisestään, kun he vertaavat itseään ihmisiin, joita pidetään pyhinyksinä, sellaisiin, jotka kykenevät sopeutumaan sääntöihin ja metodeihin ja jotka huokuvat silkkaa järjestystä henkilöinä ja toiminnassaan. Kun sitten nämä sieluparat katsovat itseään, he joutuvat hämmennyksiin. Tämä itsensä näkeminen on heistä sietämätöntä. Siksi heidän sydämensä syvyyksistä kumpuavat katkerat huokaukset ja voihkaisut, jotka todistavat siitä ylenpalttisesta tuskasta ja ahdistuksesta, joka on täyttänyt heidät.
Meidän tulee muistaa, että Jeesus oli sekä Jumala ja ihminen; hän oli ihmisenä täysin tuhottu, mutta Jumalana täynnä kirkkautta. Koska nämä sielut eivät osallistu hänen kirkkauteensa, he tuntevat vain ne kuolemat ja tuhoutumiset, jotka saavat heidät näyttämään surullisilta ja tuskaisilta. Maailman silmissä heillä on sama arvo, kuin Jeesuksella oli Herodekselle ja hänen hovilleen.
Mielestäni tästä on helppo päätellä, että nämä antautuneet sielut eivät voi muiden sielujen tavoin paneutua toiveisiin, pyrkimyksiin, tehtäviin; he eivät voi sitoutua tiettyihin henkilöihin, osallistua tiettyihin suunnitelmiin, määrätä itselleen tiettyjä menettelytapoja tai suunnitelmia siihen, milloin ja miten tulisi puhua, toimia tai lukea. Tämä edellyttäisi, että he voisivat vielä päättää omista asioistaan. Mutta antautumisen tila sulkee tämän pois. Tässä tilassa ihmisestä tulee kokonaan Jumalan oma, koska hän on luovuttanut tälle kokonaan ja täydellisesti kaikki oikeudet itseensä: sanoihinsa, tekoihinsa, ajatuksiinsa, metodeihinsa, ajanviettonsa ja kaikkiin mahdollisiin ihmissuhteisiinsa. Hänellä on nyt vain yksi toive täytettävänä: hän haluaa aina kiinnittää katseensa Mestariin, jolle hän on antanut itsensä, ja pitää aina korvansa auki aavistaakseen, kuullakseen ja ymmärtääkseen Mestarinsa tahdon ja toteuttaakseen sen välittömästi. Mikään ei kuvaa paremmin tätä olotilaa kuin palvelija, joka on herransa vieressä ja jonka ainoa tehtävä on totella joka hetki tämän käskyjä. Hän ei kuluta lainkaan aikaansa omien asioidensa hoitamiseen, sillä hänen on luovuttava niistä ollakseen joka hetki täysin herransa käytettävissä.
Niinpä sielut, joista puhumme, ovat olotilaltaan yksinäisiä ja vapaita. He ovat vapautettuja kaikesta voidakseen tyytyä rakastamaan rauhassa Jumalaa, joka omistaa heidät, ja täyttämään uskollisesti kunkin hetken velvollisuuden Jumalan merkityn tahdon mukaisesti sallimatta itselleen minkäänlaista reflektiota, menneiden mietiskelyä tai seurausten, syiden ja perusteiden tutkimista. Heille riittää, että he vaeltavat yksinkertaisesti puhtaassa velvollisuudessa, ikään kuin maailmassa olisi vain Jumala ja tämä kiireellinen velvollisuus. Nykyhetki on siis kuin autiomaa, jossa yksinkertainen sielu näkee vain Jumalan, josta se nauttii - koska sitä kiinnostaa vain se, mitä Jumala haluaa siltä. Kaiken muun se on jättänyt, unohtanut ja uskonut kaitselmuksen haltuun.
Tämä sielu on kuin työkalu; se ottaa asioita vastaan vain siinä määrin, kuin Jumalan läheinen toiminta ottaa sen sisäisen elämän haltuunsa sen itsensä ollessa passiivinen; sielu toimii vain siinä määrin, kuin Jumala käyttää sitä ulkoisessa maailmassa. Tähän sisäiseen käyttämiseen yhdistyy sielun vapaa ja aktiivinen yhteistyö, joka on kuitenkin vuodatettua ja mystistä. Asian voi ilmaista myös seuraavasti. Jumala on tyytyväinen sielun asenteeseen, sillä hän havaitsee sielussa kaiken sen, mitä se tarvitsee toimiakseen, jos Jumala määräisi sen toimivan jollakin tietyllä tavalla. Siispä Jumala säästää sielun tältä vaivalta ja antaa sielulle sen, minkä se muuten saavuttaisi omien ponnistelujensa tai hyvän tahtonsa hedelmänä. Tätä voisi verrata myös siihen, että joku näkee ystävän, joka haluaa kulkea tietyn matkan. Tehdäkseen tälle palveluksen hän meneekin tämän ystävän sisään ja kulkee oman toimintansa kautta itse tämän matkan ystävänsä ulkomuodossa. Näin ystävän tehtäväksi jää vain halu kävellä, kun taas hän itse kävelee tätä vierasta tietä. Tämä käveleminen olisi vapaata, koska se olisi seurausta sen ystävän vapaasta päätöksestä, jonka puolesta retki tehdään. Se olisi aktiivista, koska kyse on oikeasti kävelemisestä. Se olisi vuodatettua, koska se tapahtuisi ilman ystävän omaa toimintaa. Ja se olisi mystistä, koska sen perusta on piilossa.
Mutta palataan nyt tähän yhteistyön tapaan, jota selitämme tämän kuvitteellisen kävelyretken avulla. On tärkeää huomata, että se on täysin eri asia kuin omiin velvollisuuksiin alistuminen: toiminta, jolla täytämme velvollisuutemme, ei ole mystistä eikä vuodatettua, vaan vapaata ja aktiivista siinä mielessä, kuin me asian yleisesti ymmärrämme. Niinpä kuuliaisuus Jumalan tahtoa kohtaan muistuttaa vahvasti antautumista ja passiivisuutta. Siihen ei lisätä mitään omaa, paitsi yleinen hyvän tahdon tottumus, jossa ihminen haluaa kaiken eikä mitään. Tämä hyvä tahto on kuin väline, jonka oma toiminta lakkaa heti, kun se on työntekijän käsissä: se palvelee kaikkia käyttötarkoituksia, joihin sen luonne ja laatu riittävät. Tätä vastoin kuuliaisuudessa, jota osoitetaan Jumalan merkitylle ja määritellylle tahdolle, on kyse tavallisesta olotilasta, jossa ihminen on valpas, huolehtivainen, tarkkaavainen, harkitseva, pidättyväinen - sen mukaan, auttaako armo ihmistä havaittavasti vai jättääkö se hänet tavallisiin ponnisteluihin.
Niinpä ihminen antaa Jumalan toimia kaikessa muussa, niin ettei hän pidä oman tehtävänään muuta kuin rakkauden sekä kuuliaisuuden kunkin hetken velvollisuutta kohtaan, sillä tämän tilan saavutettuaan sielu toimii ikuisesti. Tämä sielun rakkaus, joka on vuodatettu häneen hiljaisuudessa, on todellinen teko, josta sielu tekee alituisen velvollisuutensa. Itse asiassa sen on pidettävä tätä rakkautta lakkaamatta yllä ja pitäydyttävä jatkuvasti niissä säädöksissä, jotka rakkaus sille asettaa. Tätä sielu ei voi tietenkään tehdä toimimatta. Tämä kuuliaisuus kunkin hetken velvollisuutta kohtaan on myös teko, jolla sielu vihkiytyy täysin Jumalan ulkoiselle tahdolle odottamatta mitään poikkeuksellista. Se on tämän sielun sääntö, metodi, laki, puhdas ja yksinkertainen tie. Tämä muuttumaton laki pätee kaikkina aikoina, kaikissa paikoissa ja kaikissa säädyissä. Se on suora viiva, jota sielu kulkee rohkeasti ja uskollisesti poikkeamatta oikealle tai vasemmalle ja huolehtimatta siitä, mikä menee sen yli: kaiken, mikä on sen tuolla puolen, sielu ottaa vastaan passiivisesti ja toteuttaa antautumalla. Sanalla sanoen, tämä sielu on aktiivinen kaikessa, mitä nykyhetken velvollisuus määrää, mutta passiivinen ja antautunut kaiken muun suhteen. Nykyhetken velvollisuuden ulkopuolella se ei tee mitään omaa; se odottaa vain rauhassa jumalallista liikahdusta. Mikään ei ole varmempi tie kuin tämä yksinkertainen tie, sillä mikään tie ei ole selkeämpi, helpompi, lempeämpi tai vähemmän altis erehdyksille ja harhakuvitelmille:
Tällä tiellä ihminen rakastaa Jumalaa, täyttää kristinuskon velvollisuudet, osallistuu usein sakramentteihin, suorittaa sellaiset uskontoon kuuluvat ulkoiset teot, jotka velvoittavat kaikkia; tottelee esimiehiä, täyttää oman säätynsä velvollisuudet, vastustaa jatkuvasti lihan, veren ja paholaisen liikehdintää. Kukaan ei ole niin tarkkaavainen ja valpas kaikkien velvollisuuksiensa täyttämisessä kuin tätä tietä kulkevat sielut. Mutta miksi sitten on mahdollista, että nämä sielut joutuvat niin usein kiistelyn kohteiksi?
Yksi yleisimmistä ristiriitaisuuksista on se, että kun nämä sielut ovat muiden kristittyjen tavoin täyttäneet sen, mitä tarkimmat (uskonopin) opettajat vaativat, heiltä vaaditaan yhä häiritsevien käytäntöjen noudattamista, joihin kirkko ei lainkaan velvoita. Ja jos he eivät tee näiden vaatimusten mukaan, heitä syytetään harhautumisesta. Mutta sanopa minulle, onko sellainen kristitty harhassa, joka rajoittautuu toiminnassaan Jumalan ja kirkon käskyjen noudattamiseen ja joka elää muutoin ilman mietiskelyjä, kontemplaatiota, lukemista, ilman erityistä itsensä velvoittamista hengelliseen ohjaukseen, tyhjänä maallisista toimista ja muista siviilielämän asioista? Emme uskaltaisi syyttää häntä harhaan joutumisesta, emme edes epäillä. Ottakaamme siis itsestämme oppia. Jättäkäämme tämä kristitty, josta juuri puhuin, rauhaan. On oikeudenmukaista olla huolestuttamatta sielua, joka ei ainoastaan täytä sääntöjä niin hyvin kuin me itse, vaan joka myös lisää niihin sisäisiä ja ulkoisia hartaudenharjoituksia, joita itse emme edes tunne (tai jos tunnemme, osoitamme niitä kohtaan vain välinpitämättömyyttä).
Tämä ennakkoluuloisuus johtaa kaikesta huolimatta vakuuttuneisuuteen siitä, että tämä sielu on erehtynyt tai hairahtunut, koska tämä sielu - alistuttuaan kaikkiin kirkon määräyksiin - pitää itsensä vapaana ollakseen tilassa, jossa se voi antautua esteittä Jumalan sisäiselle toiminnalle ja seurata joka hetki hänen armonsa herättämiä vaikutelmia, jos mikään ei selvästi velvoita sitä. Niin, tämä sielu tuomitaan, koska se käyttää sen ajan Jumalansa rakastamiseen, jonka muut antavat leikille tai ajallisille tehtäville. Eikö tämä olekin huutava vääryys? Tätä seikkaa ei voi painottaa liikaa. Jos joku pitää kiinni yhteisestä järjestyksestä ja asioiden kulusta, jos hän ripittäytyy kerran vuodessa, hänestä ei puhuta, vaan hänen annetaan elää rauhassa. Silloin tyydytään kehottamaan häntä toisinaan tekemään jotakin asiaa enemmän, painostamatta häntä kuitenkaan liikaa, eikä häntä edes velvoiteta mihinkään muuhun. Mutta jos tämä henkilö muuttuu ja jättäytyy pois tavallisesta asioden kulusta, silloin hänen taakakseen annetaan maksiimeja, käyttäytymismalleja ja menetelmiä ja - jos hän ei sitoudu ja velvoita itseään siihen, mitä tämän tapaisessa hurskaudessa on vallitsevana käytäntönä, jos hän ei noudata sitä jatkuvasti - silloin asia on ratkaistu: hänen puolestaan pelätään jatkuvasti ja hänen tietään pidetään epäilyttävänä. Mutta unohdammeko sen tosiasian, että nämä käytännöt, pidetäänpä niitä kuinka hyvinä tai pyhinä tahansa, ovat lopulta ainoastaan tie, joka johtaa ykseyteen Jumalan kanssa? Haluammeko olla vielä matkalla, jos olemme saavuttaneet päämäärän?
Kuitenkin juuri tätä vaaditaan sielulta, jonka pelätään tulleen petetyksi. Tämä sielu on kulkenut alussa tietään kuten muutkin, se on tuntenut muiden tavoin nämä käytännöt ja noudattanut niitä uskollisesti. Mutta nyt olisi turha yrittää pitää sitä alistettuna. Sielun ponnistelut, joihin se on ryhtynyt voidakseen näin edetä tiellään, saavat Jumalan liikuttumaan. Silloin Jumala tulee ikään kuin sielua vastaan ja ottaa asiakseen johdattaa sen onnekkaaseen ykseyteen kanssaan. Sielu saapuu kauniiseen paikkaan, jossa sielut säteilevät vain antautumista ja alkavat ottaa Jumalan haltuunsa rakkauden avulla. Tämä hyvyyden Jumala, joka korvaa sielun omat pyrkimykset ja uutteruuden itsellään, tekee lopulta itsestään sielun toiminnan perustan. Sielun saavuttaessa tämän tilan edellämainitut menetelmät menettävät sen kohdalla hyödyllisyytensä. Ne ovat vain tie, jota sielu on kulkenut ja jonka se on jättänyt jälkeensä. Jos siis joku vaatii sitä palaamaan näihin menetelmiin tai jatkamaan niiden noudattamista, silloin hän haluaa sielun lopettavan päämäärän saavuttamisen, jossa sielu jo oli, ja palaavan tielle, joka johti sen sinne.
Tämä on kuitenkin vain ajan ja vaivan haaskausta. Oletetaan, että tätä sielua kohtaa jokin kokemus. Vaikka se kuinka yrittäisi kuulla huutoja sisäisessä tai ulkoisessa maailmassa, tämä melu ei kosketa sitä eikä se havaitse näitä huutoja. Se pysyy levollisena ja täysin järkkymättömänä siinä sisäisessä rauhassa, jossa se sangen hyödyllisesti harjoittaa rakkauttaan. Tämä on keskus, jossa sielu lepää, tai - näinkin asian voisi ilmaista - itse Jumalan piirtämä suora viiva, jota sielu aina seuraa. Se kulkee aina sitä pitkin, ja kaikki sen tehtävät kutakin hetkeä varten on merkitty sinne. Se noudattaa tämän viivan järjestystä sitä mukaa kuin velvollisuuksia ilmaantuu ja toteuttaa niitä hämmentymättä ja kiirehtimättä. Kaiken muun suhteen se pysyy täysin vapaana, aina valmiina tottelemaan armon liikahdusta heti, kun se havaitsee sellaisen, ja aina valmiina antautumaan kaitselmuksen huolenpitoon.
Lisäksi nämä sielut tarvitsevat vähemmän [hengellistä] ohjausta kuin muut, sillä heidän ohjaamiseensa riittävät vain suurenmoiset ja erinomaiset ohjaajat. Ja [yleensäkin] he alkavat kaivata ohjaajiaan vasta kaitselmuksen ansiosta, kun kuolema vie tai ottaa pois heiltä jonkin tapahtuman seurauksena ne [ohjaajat], jotka heillä on. Silloinkin he ovat aina valmiita siihen, että heitä ohjataan ja he odottavat vain rauhassa kaitselmuksen hetkeä - pohtimatta tätä myöhemmin. Silloin tällöin he kohtaavat henkilöitä, joita kohtaan he tuntevat salaista luottamusta, vaikkeivät he tunne heitä, tai tiedä, mistä he tulevat. Jumala herättää tämän luottamuksen aikana, jolloin heillä ei ole hengellistä ohjaajaa. Se on merkki siitä, että Jumala haluaa käyttää ohjaajia välittääkseen tiettyjä hengellisiä oivalluksia ("valoja") näille sieluille, vaikkakin vain väliaikaisesti. Silloin he kuulevat ohjaajiaan ja ja noudattavat heille annettuja neuvoja mahdollisimman kuuliaisesti. Mutta jos heiltä puuttuu hengellisen ohjauksen antama apu, he pitävät kiinni maksiimeista, jotka heidän edellinen ohjaajansa on antanut heille. Näin he saavat aina hyvin todellista ohjausta: joko heitä ohjaavat ne vanhat periaatteet, jotka he ovat joskus ennen saaneet, tai ne neuvot, joita he saavat tavatessaan ihmisiä. Ja nämä sielut noudattavat näitä neuvoja, kunnes Jumala antaa heille ihmisiä, joille he voivat uskoutua kaikessa. Heidät on poistettu tästä maailmasta sen jälkeen, kun he ovat vaeltaneet antautuneena Hänen johdatukselleen.
